Sanaton maa

Lammen rantaa kaislat katkerat saa
kuin reunustaa rajojen lailla.
Jyvät on maa, helmet hennon kalastaa;
jyvinä jalkoja vasten päivän mailla.

Avuton on kutsuttuna veessä,
ei vesi kuivu kauaa vempeleessä.
On sanaton maa.

”Aika joutunut on vaan ei miestä kuulu”,
sanoo kuin vesi äänellään.
”Aika joutunut on vaan ei miestä kuulu”,
on sanaton maa.

Painuvat pajut rannoilla, aavain yli,
vuoden käyneitä kumartamaan.
Tänäänkö tuulet kannoille jäävät
tyvenen lailla tahtonsa unohtamaan?

Havunneulaa pienin pistimin aikoo
neulana jalkapohjan polkua tuoda,
hetken haroo, hiukset harvat kevyinä saa
lennellä veteen: voi vetehisen juoda.

Avuton on kutsuttuna veessä,
ei vesi kuivu kauaa vempeleessä.
On sanaton maa.

”Aika joutunut on vaan ei miestä kuulu”,
sanoo kuin vesi äänellään.
”Aika joutunut on vaan ei miestä kuulu”,
on sanaton maa.

Painuvat pajut rannoilla, aavain yli,
vuoden käyneitä kumartamaan.
Tänäänkö tuulet kannoille jäävät
tyvenen lailla tahtonsa unohtamaan?

Kun vuodet päivinä valuvat pojan pielusta pitkin,
vesi valvoo, vaikka hiivitkin.