Niemi

Savu koskee tuohirunkoa, kun tuoksu suven lupaa suuria.
Pitkät päivät ajavat pilvet kauas kasvoiltani.
Kuvittelenko verihelluntain, kun kuulen kaukaa kaikuina ajomiehen huutavan:

”Tulkaa niemen päähän, niemen nenään katsomaan,
siellä päivä ei paista.
Tulkaa niemen päähän, niemen nenään kuiskimaan
hiljaa verihelluntaista.”

Kuun kujalla haapa heiluu, oksat sen katsoo kajoa.
Lehdet vielä nuorena makaa, vaan aamulla multana hajoaa.

Kulkevia naava kurkottaa, ei vain koskaan niitä kiinni saa.
Sen sormet pidenneet on päivistä, vaan kuivuu oksalle.
Vielä vannoo varvut polkua: ”se tässä ennen maahan painama”.
Sinne käyden ajomies edellä, meidät kannoillaan.

Yllä veden väreet soivat, on haalennut kannen hohto päällä päivän päättyvän.
Eikä valvo turvan tieni, on hiljainen murhaniemi.

”Tulkaa niemen päähän, niemen nenään katsomaan,
siellä päivä ei paista.
Tulkaa niemen päähän, niemen nenään kuiskimaan
hiljaa verihelluntaista.”